Onnea Suomi – Itsenäisyyspäivän puheeni

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 98 vuotta. Luku 98 vie meidät väkisinkin siihen ajatukseen, että täysi 100 on vain kahden vuoden päässä. Suomi juhlii siis 100-vuotista itsenäisyyttään samaan aikaan, kun me saamme juhlistaa Uudenkaupungin 400-vuotisjuhlia. Suomen historia on paljon pidempi kuin 100 vuotta, mutta tänään juhlistamme juuri itsenäistä ja vapaata Suomea. Tänään on se päivä, jolloin meidän on syytä tarkastella sitä, mitä me olemme 98-vuotisen itsenäisyyden ja vapauden kanssa saaneet aikaiseksi, eikä suinkaan sitä, kuka on linnan juhlien iltapukukuningatar. Tänään on syytä kysyä myös itseltään, mitä minä olen tehnyt isänmaani hyväksi. Tänään haluan nähdä itseni ja meidät kaikki yhtenä osana itsenäisen Suomen ketjussa, joka ulottuu kauas taaksepäin ja myös kauas eteenpäin. Tämän päivän valintamme, ratkaisumme ja tekomme ovat osa tulevaisuuden Suomea, ja tulevaisuuden Vakka-Suomea – meistä jokainen on omalta osaltamme vaikutamassa siihen, minkälainen on tulevaisuuden Suomi.
98 vuoteen mahtuu monta lamaa ja monta vaikeaa ajanjaksoa – mutta Suomi ja suomalaiset ovat aina selvinneet kaikkein vaikemmistakin vaiheista. Tänään Suomessa ja koko maailmassa puhutaan rahasta ja taloudesta enemmän kuin koskaan. Taloudellinen lama on ollut ennenkin, mutta sisällöltään se on nykyisin jotain aivan muuta kuin vuosikymmeniä sitten. Sotien jälkeinen lama kosketti jokaista suomalaista, silloin lähes kaikki olivat köyhiä ja ruokakuponkien kanssa sokeria jonotti jokainen suomalainen. Nykyinen lama koskettaa vain joitakin meistä. Tämä korostuu erityisesti juuri näin joulun alla, kun kauppakeskusten parkkipaikat ovat täynnä autoja, ostoskärryt pullistelevat jouluherkkuja ja lahjoja, joita kukaan ei ihan oikeasti tarvitse. Enää emme jonota yhdessä sokeria, emmekä jaa yhdessä kokemusta siitä, miltä taloudellinen ahdinko ihan oikeasti tuntuu. Suomi on eriarvoistunut ja valitettavasti tuntuu siltä, että eriarvoistuminen vain jatkuu. Hyvin harva päättäjä tietää, miltä tuntuu, kun rahat eivät riitäkään lääkärin määräämiin lääkkeisiin. Hyvin harva päättäjä tietää, miten pienellä eläkkeellä suuri osa suomalaisia sinnittelee kuukaudesta toiseen. Hyvin harva päättäjä tietää, miltä työttömästä yksinhuoltajaäidistä tuntuu järjestää joulua kolmelle lapselleen.

Vaikka Suomi on eriarvoistuneempi kuin koskaan, minä haluan uskoa, että huominen on parempi kuin tänään. Toivolla ja uskolla en tarkoita sinisilmäisyyttä, enkä ylitiöpäistä positiivisuutta – hyvät ystävät, minä puhun vastuusta ja taistelusta välinpitämättömyyttä vastaan, minä puhun arvoista ja minä puhun teoista. Arvotutkijana puhun myös siitä, miten yhteisen hyvän tilalle on tullut oman edun tavoittelu. Ennen ajateltiin niin, että jos Suomella menee hyvin, minullakin menee hyvin. Nykyinen ajattelutapa sen sijaan korostaa omaa hyvinvointia – jos minulla menee hyvin, se riittää ja jos muilla menee huonosti, se ei kuulu minulle. Kaiken itsekkyyden keskellä minä haluan puhua myös toivosta, sillä toivon valo pitää ihmisen elämässä kiinni.

30 000 pakolaista ovat muuttaneet Suomea tänä vuonna enemmän kuin mikään muu tapahtuma viime vuosikymmeniin. Pakolaiskysymys on koskettanut jokaisen suomalaisen tunteita tänä syksynä. Viimeisen puolen vuoden aikana suomalaiset ovat yrittäneet polttaa vastaanottokeskuksia, on tehty polttopulloiskuja, on isketty ministerin kotiin, hyökätty ihmisten kimppuun, ammuttu raketteja ihmisiä kohti ja julistettu taistelun monikulttuurisuutta vastaan. Ja kaiken tämän ovat tehneet suomalaiset, ei ulkomaalaistaustaiset maahanmuuttajat – ei suinkaan isisin yksittäiset terroristit tai maastamme turvapaikkaa hakevat pakolaiset. Surullisena on todettava, että rasismi on tehnyt maihinnousun Suomeen. Meillä on aina hieman pelätty erilaisuutta, mutta tänä päivänä pelkoon liittyy vihaa ja se saanut väkivaltaisia muotoja – tämä on hyvin huolestuttavaa ja uutta Suomessa, jossa minä olen kasvanut.

Minut on kasvatettu välittämään kanssaihmisistä ja pitämään heikomman puolta, juuri siksi minun on hyvin vaikea ymmärtää suvaitsemattomuutta toista ihmistä kohtaan. Minä toivon, että pakolaisen tilalla näkisimme toisen ihmisen – näkisimme, emmekä arvioisi ja arvottaisi. Minä toivon, ettemme arvioisi ihmisiä ulkonäön tai heidän äidinkielensä mukaan tai sen mukaan, mihin he uskovat. Maailma on muuttunut pienemmäksi ja Suomi on muuttunut kansainvälisemmäksi, tämä on tosiasia. Suomi ei ole irrallaan oleva maapallon saareke, vaikka ehkä jotkut haluaisivat asian olevankin niin. Olen käynyt 20 eri maassa, neljällä eri mantereella – olen kohdannut erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureita ja erilaisia ajattelutapoja – ja voin vakuuttaa, että minä olen oppinut jokaiselta matkaltani ja tätä oppimista on ollut paljon. Olen oppinut itsestäni, omista ajattelutavoista, omasta kielestäni, omasta uskonnostani, kotiseudustani ja kotimaastani. Ihminen pelkää sitä, mitä ei tunne, koska siihen liittyy paljon ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä. Kun ihminen on kohdannut oman pelkonsa, hän muuttuu.

Tänä päivänä maailma näyttää helposti siltä, miten media sen esittää. Äänensä saavat kuuluviin kaikkein kovaäänisimmät ja ne, jotka tekevät kaikkein näkyvimpiä tekoja. „ Hyvien ihmisten hiljaisuus on ihmiskunnan suurin tragedia“ – nämä Martin Luther Kingin kuuluisat sanat kätkevät myös sen totuuden, että me ihmiset puhumme huomattavasti mielummin kuin kuuntelemme toisia. Meitä ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat, me haluamme saada oman äänemme kuuluviin. Meidän ajattelutapamme, meidän uskontomme, meidän perinteemme ovat oikeita – miten joku voi väittää, että tyttöjen ei tarvitse osata lukea, miten joku voi kumartaa jotakin patsasta, miten jossain päin maailmaa päättäjinä ovat vain miehet ja heille öisin ilmestyvät henget ilmoittavat, miten heidän kyläänsä johdetaan – tämä on kuitenkin täyttä totta vuonna 2015. Me tuomitsemme helposti vieraan, emmekä viitsi perehtyä, miten ja miksi asiat ovat jossakin päin maailmaa niin kuin ne ovat – kun meillä on aina ollut näin.

Kuinka moni pakolainen on saanut äänensä tai oman tarinansa kuuluviin? Syytämme heitä jo valmiiksi valehtelusta, ennen kuin edes olemme kuunneelleet heidän tarinaansa. Leimaamme helposti kaikki yksinäiset pakolaismiehet raiskaajiksi, vaikka emme tunnekaan henkilökohtaisesti yhtäkään heistä. Haluamme, että Suomen kansainvälinen kauppa ja vienti vilkastuisi, sillä se on ainoa tie saada Suomen talous nousuun. Mutta emme halua ulkomaalaisia pakolaisia hyväksikäyttämään suomalaisia sosiaalietuuksia. Haluamme, että suomalaiset opiskelijat käyvät hakemassa kansainvälistä kokemusta ulkomailla, mutta emme mielellään ota ulkomaalaisia opiskelijoita Suomeen, emme ainakaan ilmaiseksi. Meidän mielestämme on oikein, että ulkomailla tehdään suomalaisia tuotteita halvemmalla kuin Suomessa, jotta ne menisivät kaupaksi kansainvälisillä markkinoilla. Emmekö näe omaa ristiriitaisuuttamme? Minulla on useita ulkomaalaisia ystäviä ja heidän kysymyksensä auttavat minua aina silloin tällöin näkemään kotimaani hieman toisenlaisessa valossa.

Meistä on ihan ok, että nuoret suomalaismiehet nostavat työttömyyskorvauksia ja samalla virolaiset ja venäläiset rakennusmiehet rakentavat Suomen jotakuinkin kaikki uudet rakennuksemme, meistä on ihan ok, ettei nuori suomalaisnainen ota vastaan siivoustyötä, vaan suurin osa siivoojistamme on maahanmuuttajia. Suomessa on käytäntö, että suomalaislääkärit työskentelevät mielummin paremmin palkatuilla yksityisklinikoilla kuin kuntien terveyskeskuksissa ja että meidät tutkii vuokrattu virolainen terveyskeskuslääkäri, joka on ansaitsemassa Suomessa palkanlisiä ja sairaalassa meidät hoitaa Thaimaasta Suomeen lennätetty ja Suomessa pikaisesti täydennyskoulutettu sairaanhoitaja. Meidän ei tule sulkea silmiämme tosiasioilta ja ristiriidoilta.
Olen kohdannut viimeisen kahden viikon aikana mm. seuravat henkilöt:
Ystäväni norsunluurannikkolaisen bussinkuljettajan, joka on asunut Suomessa 12 vuotta. Hänen vaimonsa työskentelee kouluavustajana – molemmat puhuvat suomea, käyvät töissä ja maksavat veronsa Suomeen.
Irakilaisen kurdimiehen, joka on asunut Suomessa 20 vuotta ja ajaa taksia. Puhuu suomea ja maksaa veronsa Suomeen.

Virolaisen lääkärin, joka tekee keikkahommia Suomessa viikonloppuisin.
Kolme kongolaista pakolaislasta, jotka ovat saapuneet Suomeen 2 kuukautta sitten. Nämä 9-, 8- ja 7-vuotiaat sisarukset ovat käyneet kaksi viikkoa suomalaista peruskoulua ja olivat todella innoissaan ja kiitollisia mahdollisuudesta opiskella – ensimmäistä kertaa elämässään he ovat päässeet kouluun. Nuorin heistä on syntynyt pakolaisleirillä – heidän isänsä oli tapettu Kongin sisällissodassa. Kahden kuukauden aikana he olivat oppineet myös melko paljon suomea.
Minusta heille jokaiselle on tilaa Suomessa. Meillä on iso maa ja meillä on rikas maa. Sodille ja katastrofeille ei yksittäinen ihminen voi mitään, ihminen ei lähde kodistaan seikkailunhaluisena silloin, kun ympärillä olevat turvarakenteet ovat murtuneet, hän lähtee pakosta.

Olen lähdössä kuukauden kuluttua Nigeriaan, maahan, josta meille kerrotaan vain ikäviä asioita. Matkustan täydelliselle epämukavuusalueelleni – maahan, joka ei toimi niin kuin MINÄ haluan. Maahan, jossa asuu 180 miljoonaa ihmistä. Lähden rakentamaan kaivoa ja koulua – minä suomalainen nainen. Voisin olla menemättäkin, eikä sillä olisi minun arkipäivääni mitään vaikutusta. Mutta yksi kaivo voi muuttaa usean pienen tytön ja naisen elämän, kun heidän ei enää tarvitse kantaa likaisesta joesta vettä arkiaskareisiinsa. On kysymys uudesta mahdollisuudesta, on kysymys inhimillisyydestä, on kysymys ihmisyydestä, on kysymys siitä, että minä teen sen, minkä minä voin tehdä. Ja yksi ihminen voi aika paljon – sen olen huomannuut kohta 50 vuoden aikana. Usein on helpompi vaihtoehto olla tekemättä yhtään mitään kuin tarttua toimeen. On helpompaa selitellä kuin yrittää tehdä ja ottaa epäonnistumisen riski.

Suomi on maailman paras maa minulle. Minä uskallan toivoa Suomelle paljon, sillä toiveet ovat päämääriä, joita kohden askellan omalla vauhdillani yhteistyössä muiden kanssa.
Minä toivon, että uskallamme kohdata vieraan ja erilaisen. Toivon, että emme anna yhdenkään ihmisen kokea itseään yksinäiseksi ja syrjäytyneeksi. Toivon, että annamme mahdollisuuden jokaiselle suomalaiselle ja Suomeen tulevalle rakentaa isänmaatamme siten, että se koituu maamme parhaaksi. Minä toivon, mutta minä tahdon myös toimia – Suomen parhaaksi, yhdessä sinun kanssasi.